Kiitos minä.

Mä katson peilistä itseäni. Katson sitä ihmistä, joka on tänään kävellyt tasan 16 vuotta maanpäällä. Katson sitä ihmistä kuka tuntee minut parhaiten ja kenet minä tunnen. Katson sitä samalla surullisena ja samalla kiitollisena. Vaikka aina ei ole hyvä päivä ja peilikuvani itkee, niin olen tyytyväinen ollessani minä. Minulla on sinut, meidät, heidät ja teidät. Minulla on myös itseni, jota en muista aina kiittää siitä, että olen seisonut rinnallani vaikeiden aikojen ohi. Olen nähnyt itseni murtumassa palasiin lattialla. Olen nähnyt itseni kyynelissä. Olen nähnyt itseni nauramassa maha kipeänä. Olen nähnyt itseni katsomassa taivaalle hymyille. Olen nähnyt itseni hyvässä ja pahassa, ikinä itseäni hylkäämättä. 

Kiitos kaikesta minä - rakastan minua.

Hyvää syntymäpäivää minulle. 

Olen kuusitoistavuotias ja hyvä juuri tälläisena. 

Pidän R-kioskin kahvista kirjastossa.

  Liikaa ajatuksia, liikaa kyyneliä tiputettuani vanukkaan maahan, liikaa sinua ja liikaa kaikkeutta. Minuun ei silti satu muualle kuin polviini, jotka on värjätty mustelmilla ja satutettu asvaltilla. Tänään oli lupa näyttää rumalta ja minä näytin. Tukka takuilla, naama aitona ja päälläni vaatteet jotka pitivät minut lämpiminä - muulla ei ollut väliä. Äidinkielessä harjoiteltiin dialogeja ja se oli paras äidinkielentuntin pitkään aikaan. Kaikki on oikeastaan hyvin, vaikka peilikuvani ei hymyilekkään, sillä olen rakastunut. Rakastunut tähän kaikkeen uuteen, josta on tullut nyt niin tuttua ja turvallista. Olen rakastunut Gagan uuteen levyyn, jonka sain eilen. Kuuntelin sitä pimeässä huoneessa ja katselin ikkunasta valoa heijastavaa kuuta. Olen rakastunut lämpimiin vaatteisiin ja haaveisiin. Vaikka kaikki ei ole täydellistä ja ulkona tulee nopeasti pimenä niin pidän R-kioskin kahvista kirjaston parvella ja siitä tuoksusta joka vallitsee vanhoissa kirjoissa.

Olet lapaseni kylmässä.

Kuuntelen kuinka tuuli huutaa kattorakenteissa. Se kutsuu muita mukaan tanssiin, joka saa puut heilumaan mukana. Se huutaa ehkä yksinäisyyttään - siitä ei saa pidettyä kiinni kukaan. Se on vapaa, mutta onko vapaus sitä mitä se koko sydämestään haluaa? 

Voisin aloittaa pahoittelemalla hiljaista kuukautta, mutta en tee sitä. Voisin aloittaa kertomalla mitä on tapahtunut, mutta en tee sitäkään. Voisin voisin voisin, mutta teenkö sitä?

2 päivää koeviikkoon, 12 päivää Kajaaniin, 32 päivää syntymäpäivään, 37 päivää jouluun ja tätä vuotta jäljellä 45 päivää - monta numeroa jota voin odottaa. Ensimmäinen stressaa, toinen ilahduttaa, kolmas jännittää ja kaksi viimeistä kertovat kuinka nopeasti tämä vuosi on mennyt.
Lukiota mennyt pian kaksi jaksoa ja ne on mennyt hyvin - onnellinen. Pian alkaa taas rankka koeviikko, joka aiheuttaa kyyneliä ja väsymystä - pystyn siihen. 
Joskus tuntuu, että hukun kaikkeuteen, mutta nousen pinnalle, sillä sinä olet minun pelastusrenkaani kun on aaltoista. Olet taskulamppuni pimeässä. Olet lapaseni kylmässä. Olet sateeni aavikolla. Olet ystäväni.

Minä olen syksyinen metsä.

 Hengitetään samaa ilmaa jälleen kerran, sinä siellä missä olet ja minä täällä. Minä olen syksyinen metsä. Lehdet tippuneet, oksat katkeilleet, tuulessa heilunut ja salaisuuksia täynnä. Minä huudan metsään salaisuuteni ja se vastaa olemalla hiljaa. Oksat katkeilevat jalkojeni alla ja puiden latvat huojuvat tuulessa. Aurinko värjää maailman punaiseksi ja kaikki on väritetty tarkasti syksyn väreillä. Tuntemattomat pilvet, tunnettu tie ja samat ajatukset ovat täällä, mutta tällä kertaa uudessa muodossa. Haluaisin edes hetken tunnista nukkua jonkun tärkeän vieressä, sillä yksinäisyys saa minut surulliseksi, ei silti liian surulliseksi. Tuntuu kuin universumi antaisi merkkejä ja nyt on jo syysloma. Rullaluistelin pitkästä aikaa nilkkani kipeäksi, mutta se tuntui silti niin hyvältä. Minulla on teitä ikävä ja teidän naurujanne. Minulla on ikävä yhteisiä hetkiämme, vaikka uusia hetkiä tuntuu vain vyöryvän päälle. Pidän tiukasti vanhoista muistoista kiinni, mutta samalla keräilen uusia muistoja joille hymyillä. Tämä on niin suurta, niin kaunista, niin syksyistä ja niin mahtavaa. Minä olen kuin syksyinen metsä. Vaikka kaikki näyttää surulliselta, niin pinnan alla minä jo valmistaudun tulevaan.

Niin paljon tapahtumia, niin vähän sanoja.

 

Niin paljon tapahtunutta, mutta niin vähän sanoja. Olen yrittänyt koota ajatukseni useasti tähän, mutta koskaan en onnistu - missä vika?

Kaikki menee ihan hyvin. En tiedä mitä se oikeastaan tarkoittaa, mutta päätän antaa mennä. Meinasin kaatua tänään käpyyn ja annan pienten sadepisaroiden tippua hiuksilleni. Pidän sinun pientä kättäsi kädessäni, kun kävelemme koulusi pihalla. Vanha koti on myyty, uusi vielä niin kovin kesken. Haikea olo, sillä niin paljon siellä tapahtui. Tuossa katsoin televisiota. Tuossa leikimme yhdessä. Tuossa itkin niin etten saanut henkeä, kun tuntui pahalta.

 Niin paljon tunteita, jotka kaikki pusertuvat sisälleni, koska en saa niitä ulos - ehkä aika ei vain ole oikea. 

Syksyiset sateet, kylmät tuulet ja pienen pienet onnellisuuden tunteet jotka muodostavat kokonaisuutena kokemuksia. Minä minä minä ja suosikki kirjasarjani lukemista jo kolmatta kertaa. 

Kiitos jalat, jotka silloin yhtenä iltana vuosi sitten minua kantoivat.

 Kolmas viikko koulua, minä makaan peiton alla kipeänä. Elämäni ensimmäinen nieluviljely, jota inhoten muistelen. Onko mulla muuten kaikki hyvin? Kyllä, kiitos kysymästä. Monta uutta tuttavaa sekä niin monta kasvoa ja nimeä yhdisteltäväksi. Paljon tietoa, että päähäni koskee - en silti kadu hetkeäkään sitä, että seurasin unelmaani. Viime postaus sekava, kuten ajatukseni. Yritän järjestää niitä lokeroihin, mutta asiat vain hyppäävät mieleeni. Pääni sisällä on vuoristorata, jota pitkin kuljen niin lujaa ja yritän painaa mieleeni kaiken mitä näen. Näen erilaisia persoonia, mukavia opettajia ja paljon hyvää, jota voin vain odottaa jännittäen - kyllä tästä hyvä tulee. 

Tänään vuosi elämäni parhaasta päivästä, kun näin ihailemani naisen - kuningattaren. Vieläkin muistan miltä se tuntui, kun sydämeni löi samaa tahtia basson kanssa. Muistan, että olin elossa. Kiitos Lady Gaga ja BTW-BALL. Kiitos kipeät jalat samana iltana. Kiitos äänelleni, joka kesti kaiken kiljumisen. En voi kuin kiittää päivästä, jolloin olin kunnolla elossa.

Ensimmäisiä halauksia, ja kyynelehdin väsymystä.

Itken eräänä keskiviikkona väsymyksestä, halaan eräänä tiistaina ihmisiä, rakastan joka päivä koulua. Keskustelen eräinä iltoina Sallan kanssa. Nauran melkein joka iltapäivä Lempin kanssa. Eräänä keskiviikkona näen suloisen pojan bussissa, eräänä torstaina puhun bussikuskille, joka päivä olen kiitollinen. Eräänä päivänä hymyilen jokaiselle ihmiselle, eräänä päivänä syön munkin meijerinsillalla nauttien yksinäisyydestä. Eräänä päivänä ikävöin sinua, ja sitä kuinka tanssimme parkkihallin katolla. Eräänä aamuna pidättelen bussissa kyyneleitä, sillä kaipaan parasta ystävääni ja sitä kuinka makasimme hänen sängyllään puhuen maailmasta. Eräänä päivänä haluan samanlaista rakkautta kuin kissoilla. Eräänä aamuna herään onnellisena, kuten joka päivä.

Käännetään uusi sivu ja vuodatetaan mustekyyneliä.

 

Mulla oli tässä pieni kirjoitelma. Kurkistus mun pään sisälle, mutta ei liian syvälle. Pari pinnallisinta ajatusta. Pyyhin sen pois, sillä haluan olla aito.

Mua pelottaa lukio ihan liikaa. Mua pelottaa tulevaisuus. Mua pelottaa se, että mun ystävät unohtaa mut. Mua pelottaa se, että oon se outo alkaja. Mua pelottaa, että en pärjää. Mua pelottaa, että en oo tarpeeksi. Mua pelottaa kaikki. 

En saa unta. Pyörin sängyssä ja mietin asioita, jotka pyörivät mielessäni - onko mussa jotain vikana, miten pärjään uudella paikkakunnalla, miten pärjään, kun ympärillä on vain outoja kasvoja, miten pärjään, kun kukaan ei oo pitämässä mua kädestä kun pelottaa.

En oo saanut aikaiseksi kirjoittaa, sillä en tiedä mitä kertoisin. Kertoisinko siitä, kun itken turhista asioista. Kertoisinko siitä, miten lasken päiviä kouluun peläten. Kertoisinko peloistani, kertoisinko unelmistani vai kertoisinko vain kaiken? Kertoisinko kummallisista varpaistani vai uusista vaatteistani? Kertoisinko ystävistäni, tulevaisuudestani vai ostoksistani?

Päätin kertoa kaiken ja en mitään. 

Kolme pussia ilmaisia keksejä ja hän reppuselässäni.

On lauantai, 20.7.2013.

Mun mahaan sattuu liikaa ja päässä huimaa. Oksettaakin ja nolaan itseni junassa. Päästyäni perille lähden kävelemään pitkin Porin katua ja mun sydän hakkaa rinnasta läpi. Keskellä katua seisoo hahmo jota olen tullut näkemään. Hän ei katso minua kohti, enkä voi olla varma onko hän etsimäni ihminen. En vaivaudu huutamaan hänen nimeään vaan päätän tuurilla juosta hänen luokseen ja kietoa käteni hänen ympärillensä. Hän kiljaisee ja kietoo kätensä minun ympärilleni, silloin olen varma, että hän oli oikea ihminen - hän oli Salla. 

Kävelemme ympäri Poria jutellen mistä mieleen sattuu. Hän ottaa puhelimellani koko ajan kuvia ja minä vain nauran vieressä. Ostetaan jäätelöt ja syödään ne lämpimällä penkillä, jonka lähettyvillä olevalla miehellä on nälkälakko. Etsimme piilopaikkaa jossa voisimme tanssia ilman ihmisiä jotka ihmettelevät. Kiipeämme Isokarhun ylimpään kerrokseen ja löydämme tiemme parkkihallin katolle. Istumme auringon lämmittämällä invapaikalla ja tanssimme ympäri omaa piilopaikkaamme. Lopulta päätämme lähteä ja lähtiessä huomaamme kyltin "Asiaton oleskelu parkkihallissa on kielletty." - meidän pitäisi varmasti lukea kylttejä tarkemmin. Jännitys joka pelkästään olin ollut, oli poissa ja sen tilalla oli onnea onnea onnea. Istutaan Isokarhun sisällä olevan ravintolan edessä olevilla sohvilla ja jutellaan, katsotaan kuvia ja hupsutellaan. Kysyn mitä kello on ja hän vastaa sen olevan seitsemäntoista yli viisi. Silmäni suurenevat ja pomppaan ruskeilta sohvilta ylös. Tämä menee kiinni viideltä, vastaan ja katsellessani ympärilleni huomaan ihmisten puuttuvan. Kävelemme pysähtyneet liukuportaat alas ja katselemme uloskäyntiä. Menemme sellaisen luokse ja huomaamme sen olevan lukossa - onneksi oven vieressä on hätäuloskäynti josta pääsemme nauraen ulos. Haemme yhden entisen lisäksi kaksi pussia ilmaisia keksejä, jolloin laukussani sellaisia pusseja rapisee kolme. Kävelemme rautatieasemalle ja istumme sen portailla. Puhumme kaikkeudesta ja elämästä, kun takanamme kaksi poikaa temppuilevat rullalaudoillaan. Nostan hänet reppuselkääni, jossa hän kiljuu ja väittää olevansa painava - minusta hän tuntuu keijukaiselta. Hänen vanhempansa ajavat rautatieaseman eteen ja minunkin on aika astella junaan. Meidän pitää tavata uudestaan, kuiskaan halatessani häntä viimeisen kerran. Niin pitää, hän vastaa ja lähtee juoksemaan autoon jossa odottaa hänen perheensä. Minä katson ovilta hänen peräänsä hymyillen. Kävellessäni kohti junaa laitan nopeasti viestin, jossa kerron jo ikävöiväni häntä. Istun junaan ja alan selailla kahtasataaneljääkymmentä seitsemää kuvaa, jotka ovat puhelimessani. Hymyilen koko kasvoillani ja mietin kuinka onnekas minä oikeasti olen.

Heittelen rakkautta ihmisten päällä ja hymyilen kasvot kipeiksi.

Aurinko paistaa kasvoilleni auton ikkunasta. Mun kasvoilla on suuri hymy. Kuulokkeista kuuluu musiikkia ja mä unohdan maailman. Unohdan koulun, unohdan sodat, unohdan stressin ja ulkonäköpaineet. Unohdan muuton, unohdan väsymyksen ja sen, että matkaa on jäljellä ihan liikaa. Unohdan sen, että en oo hankkinut yhtään lukiokirjaa tai pakannut kuin kolme pahvilaatikkoa. Unohdan unohdan unohdan - ja silti muistan. Muistan hymyt, naurut ja kyyneleet. Muistan halaukset, kameran kanssa pelleillyt, kokkaamiset ja syvälliset keskustelut. Muistan sinut, sinut sekä monta muuta ihmistä joilla on ollut mun elämässä merkittävä rooli ja tajuan, että vaikka muutan niin mulla on muistoni, joita varjelen.

Mun sydän huutaa onnesta, kun alan laskea päiviä päivään jonka päivämäärä ei ole varma - silti tiedän, sen olevan elämäni parhaita päiviä. Saan kietoa käteni Sallan ympärille ja halata sydämeni pohjasta. Pakahdun onnesta, ilosta ja rakkaudesta, jota voisin heitellä kaikkien maailman ihmisten päälle.

Hiekka paljaissa varpaissani, toiveet päässäni.

Varpaat osuu kuumaan asfaltiin ja heilutan tennareita käsissäni. Laukussa mun selkään hakkaa kirjastosta lainaamani kirja ja elokuvia. Korvallani puhelin, jossa puhun Sallan kanssa. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja raskaiden viikkojen jälkeen musta tuntuu, että mun elämässäkin paistaa aurinko.

Lempin halaus pitkästä aikaa, yölliset juoksulenkit, Täydellisiä Naisia, palaneet jalkapohjat, joiden takia käveleminen sattuu. Hymyä hymyä hymyä ja kauneimmat sanat mitä mulle on koskaan sanottu. Luen niitä uudestaan ja uudestaan kunnes kyyneleet ovat kastelleet poskeni. Ei se haittaa vaikka itken poskeni, paidan hihani ja tyynyliinani aallokoille, sillä mikään ei pääty huonosti.

Istun yksin rannalla ja tassuttelen pitkin rantaviivaa. Haluaisin huutaa maailmalle sanoja ja pyytää, että hartaimmat toiveeni toteutuvat - vaikka yksi kerrallaan. Haluaisin sinut istumaan viereeni tähän penkille jossa maali rapisee palasina pois.  Kuiskuteltaisiin unelmat toteen ja paha pois maailmasta. Niin ei silti käy, mutta yksikään olento ei voi estää mua unelmoimasta - olenhan saanut itselleni kuiskuteltua Täydellisten Naisten viimeisen tuotantokauden, mahan täydeltä naurua ja auringon paistetta.

Kasvoni hymyssä, sinun ansiostasi.

Kasvoilta on pudonnut kestohymy, kun Oona ja Aleksi kysyy miksi näytän itkeneeltä - "mulla meni roska silmään ja hinkkasin niitä." Ei niiden tarvitse tietää oikeaa syytä, sillä minäkään en ole siitä varma. Nukun yöt huonosti, mutta en välitä siitä. Pää tuntuu raskaalta ja ajatukset matelevat eteenpäin. Koulun alkuun 38 päivää ja innostus alkaa muuttua peloksi mahanpohjassa. Entä jos jään yksin, entä jos en pärjää, entä jos lukio ei olekkaan mun juttu... Epäilen liikaa ja musta tuntuu pahalta. Yritän olla reipas ja miettiä positiivisesti, sillä kaikki menee lopulta hyvin - eikö niin?

Pyöritän puhelimessa toistolla Sallaa, joka laulaa, puhuu ja hymyilee - suosikki video suosikki tytöltä. Onnenkyyneleet nousee silmiini ja musta tuntuu pitkästä aikaa, etten ole täysin arvoton. Alkaa tuntua siltä, että kaikki menee varmasti lopulta hyvin - varmasti varmasti varmasti.

Tahtomatta tahtoi elämältä enemmän.

Tahdon elämältä niin paljon, että se tuntuu mahdottomalta - mutta ei se ole sitä. Tahdon auringon paistetta, valvottuja öitä, pitkiä halauksia ja aikaisia aamuja. Tahdon juosta sateessa, nauraa mahani kipeäksi, kiljua ulkona ja lukea hyvää kirjaa. Tahdon pitkiä automatkoja, herkkuruokia, kyyneleitä ja hyvää musiikkia. Tahdon rakastua, makoilla vieretysten, huutaa ikävästä ja kävellä yhdessä pitkiä kävelyitä. Tahdon punaisen tukan, Täydellisten Naisten kahdeksannen tuotantokauden ja juosta metsässä. Tahdon laulaa sydämeni pohjasta, nukahtaa keskelle lattiaa ja katsoa elokuvia koko päivän. Tahdon hymyillä koko ajan, tajuta kuka olen ja tietää miksi tulen. Tahdon olla ikuisesti parhaita ystäviä Lempin kanssa, tatuointeja ja jonkun kenen kanssa vaihtaa vanhempina sormuksia. Joten jos joku kysyy minulta tahdonko, niin kyllä - tahdon tahdon tahdon.

Minä ja kesä.

Minä makaamassa lattialla ja kuulokkeista soi Jessie J. Hiukset verhoavat tyynyt ja hyttynen vinkuu kauempana. Minä istumassa auton takapenkillä, kun kuljemme vanhoja reittejä ympärillä vain metsää. Linnut laulavat avonaisista ikkunoista. Minä nostamassa cokis tölkillä maljan liikkuvassa autossa juhlistaakseni kesää. Minä heräämässä aamulla kuudelta auringon säteisiin verhon lävitse. Olen nukkunut vain viisi tuntia, mutta väsymys ei ole kovin paha. Minä leikkimässä punatukkaisella barbilla lattialla ja vieressäni pikkusisarukset. Barbillani syntymäpäiväjuhlat ja hän saa lahjaksi uuden mekon. Minä tanssimassa peilin edessä sydämeni pohjasta, enkä edes välitä kuinka tyhmältä näytän. Minä uimassa ekaa kertaa montulla. Pikkuisia sammakoita on aivan kamalasti ja takaisin autoon on juostava. Minä odottamassa koulun alkamista, johon tiedän olevan tasan 48 päivää ja reippaasti minuutteja. Minä suussani suklaata, lasissa jääteetä ja ajatuksissani tulevaisuus joka näyttää kirkkaalta.

Minä minä minä ja kesäinen tuuli puhaltaa ikkunasta lempeästi sisälle makuuhuoneeseen, jossa olen hymyilevänä odottamassa tulevaa - sellaista tulevaa, joka on maistuva makoisalta.

Pelottomana syntynyt, pelottomana kuoleva.

Oonan pieni vartalo omaani vasten, kun halataan jälleennäkemisen ilosta. Istutaan vierekkäin lattialla pelaten pleikalla ja Aleksilla on mun puhelin, johon häntä varten latasin vihaiset linnut. Vaikka he ovat serkkuja, niin mun sydämmessä heillä on toinen leima - pikkusisarukset.

Illan vaihtuessa yöhön, vedän lenkkarit jalkaani ja painan kuulokkeet korviini. Musiikki rytmittää sitä tahtia jolla ponkaisen maasta juoksuun. Tuntuu hyvältä laittaa itsensä juoksemaan, vaikka kuinka ei jaksaisi. 
Mä näen sinusta unta, niin tyhmältä kuin se tuntuukin. En tiedä enää mitä tunnen, mutta en oikeastaan välitäkkään sillä, kaikki tuntuu edes jotenkin hyvältä. Välillä saattaa olla hankalampia päiviä ja musta tuntuu pahalta, mutta en silti pelkää sitä tunnetta. Se laittaa hyvät päivät tuntumaan supermahtavilta ja elämä on kumminkin auringon paistetta, naurua, turhia pelejä ja rakkautta - sellaista rakkautta, joka kestää maailmanloppuun asti.

Kanssasi jaan hetken tämän, ole mun lähellä.

Täydellinen nainen Hartwall Areenalla laulamassa. Lanan on kaunis ja keikka on aivan upea. Hänen äänensä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Samalla keikalla kahden ihanan ystävän tapaaminen ensikertaa. Rakkautta rakkautta ja täydellisiä naisia.

Helsinki on myös upea. Kesäinen sade rummuttaa yöpymispaikkani ikkunoita. Helsingin monenlaiset ihmiskasvot ja se, että jokainen on silti persoonallinen.

 Paras ystävä lattialla makaamassa vieressäni, kun pelataan omenapuhelimillamme mitä turhimpia pelejä. Nauran meikit naamalla ja joka hetkenä olen kiitollinen, että olen löytänyt niin mahtavan ihmisen lähelleni.

Huomenna kohti mummulaa. Oonan syntymäpäivät ja käydään katsomassa paria asuntoakin - olisiko niissä tuleva koti? Mun päätäkin särkee liian usein, mutta en välitä sitä. Opettelen nielemään pillereitä, vaikka se tuntuukin tosi vaikealta, sillä tiedän, että joskus se taito on hyvä omistaa. Kamera on ollut levossa, toisinkuin ompun kamera. Tuntuu, että koko puhelin on täynnä kuvia omasta naamastani, mutta ei kai se haittaa. Instagrammissa keelakatariina ja tällä hetkellä superväsynyt.