torstai 25. heinäkuuta 2013

Kolme pussia ilmaisia keksejä ja hän reppuselässäni.

On lauantai, 20.7.2013.
Mun mahaan sattuu liikaa ja päässä huimaa. Oksettaakin ja nolaan itseni junassa. Päästyäni perille lähden kävelemään pitkin Porin katua ja mun sydän hakkaa rinnasta läpi. Keskellä katua seisoo hahmo jota olen tullut näkemään. Hän ei katso minua kohti, enkä voi olla varma onko hän etsimäni ihminen. En vaivaudu huutamaan hänen nimeään vaan päätän tuurilla juosta hänen luokseen ja kietoa käteni hänen ympärillensä. Hän kiljaisee ja kietoo kätensä minun ympärilleni, silloin olen varma, että hän oli oikea ihminen - hän oli Salla
Kävelemme ympäri Poria jutellen mistä mieleen sattuu. Hän ottaa puhelimellani koko ajan kuvia ja minä vain nauran vieressä. Ostetaan jäätelöt ja syödään ne lämpimällä penkillä, jonka lähettyvillä olevalla miehellä on nälkälakko. Etsimme piilopaikkaa jossa voisimme tanssia ilman ihmisiä jotka ihmettelevät. Kiipeämme Isokarhun ylimpään kerrokseen ja löydämme tiemme parkkihallin katolle. Istumme auringon lämmittämällä invapaikalla ja tanssimme ympäri omaa piilopaikkaamme. Lopulta päätämme lähteä ja lähtiessä huomaamme kyltin "Asiaton oleskelu parkkihallissa on kielletty." - meidän pitäisi varmasti lukea kylttejä tarkemmin. Jännitys joka pelkästään olin ollut, oli poissa ja sen tilalla oli onnea onnea onnea. Istutaan Isokarhun sisällä olevan ravintolan edessä olevilla sohvilla ja jutellaan, katsotaan kuvia ja hupsutellaan. Kysyn mitä kello on ja hän vastaa sen olevan seitsemäntoista yli viisi. Silmäni suurenevat ja pomppaan ruskeilta sohvilta ylös. Tämä menee kiinni viideltä, vastaan ja katsellessani ympärilleni huomaan ihmisten puuttuvan. Kävelemme pysähtyneet liukuportaat alas ja katselemme uloskäyntiä. Menemme sellaisen luokse ja huomaamme sen olevan lukossa - onneksi oven vieressä on hätäuloskäynti josta pääsemme nauraen ulos. Haemme yhden entisen lisäksi kaksi pussia ilmaisia keksejä, jolloin laukussani sellaisia pusseja rapisee kolme. Kävelemme rautatieasemalle ja istumme sen portailla. Puhumme kaikkeudesta ja elämästä, kun takanamme kaksi poikaa temppuilevat rullalaudoillaan. Nostan hänet reppuselkääni, jossa hän kiljuu ja väittää olevansa painava - minusta hän tuntuu keijukaiselta. Hänen vanhempansa ajavat rautatieaseman eteen ja minunkin on aika astella junaan. Meidän pitää tavata uudestaan, kuiskaan halatessani häntä viimeisen kerran. Niin pitää, hän vastaa ja lähtee juoksemaan autoon jossa odottaa hänen perheensä. Minä katson ovilta hänen peräänsä hymyillen. Kävellessäni kohti junaa laitan nopeasti viestin, jossa kerron jo ikävöiväni häntä. Istun junaan ja alan selailla kahtasataaneljääkymmentä seitsemää kuvaa, jotka ovat puhelimessani. Hymyilen koko kasvoillani ja mietin kuinka onnekas minä oikeasti olen.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Heittelen rakkautta ihmisten päällä ja hymyilen kasvot kipeiksi.

Aurinko paistaa kasvoilleni auton ikkunasta. Mun kasvoilla on suuri hymy. Kuulokkeista kuuluu musiikkia ja mä unohdan maailman. Unohdan koulun, unohdan sodat, unohdan stressin ja ulkonäköpaineet. Unohdan muuton, unohdan väsymyksen ja sen, että matkaa on jäljellä ihan liikaa. Unohdan sen, että en oo hankkinut yhtään lukiokirjaa tai pakannut kuin kolme pahvilaatikkoa. Unohdan unohdan unohdan - ja silti muistan. Muistan hymyt, naurut ja kyyneleet. Muistan halaukset, kameran kanssa pelleillyt, kokkaamiset ja syvälliset keskustelut. Muistan sinut, sinut sekä monta muuta ihmistä joilla on ollut mun elämässä merkittävä rooli ja tajuan, että vaikka muutan niin mulla on muistoni, joita varjelen.
Mun sydän huutaa onnesta, kun alan laskea päiviä päivään jonka päivämäärä ei ole varma - silti tiedän, sen olevan elämäni parhaita päiviä. Saan kietoa käteni Sallan ympärille ja halata sydämeni pohjasta. Pakahdun onnesta, ilosta ja rakkaudesta, jota voisin heitellä kaikkien maailman ihmisten päälle.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Hiekka paljaissa varpaissani, toiveet päässäni.



Varpaat osuu kuumaan asfaltiin ja heilutan tennareita käsissäni. Laukussa mun selkään hakkaa kirjastosta lainaamani kirja ja elokuvia. Korvallani puhelin, jossa puhun Sallan kanssa. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja raskaiden viikkojen jälkeen musta tuntuu, että mun elämässäkin paistaa aurinko.
Lempin halaus pitkästä aikaa, yölliset juoksulenkit, Täydellisiä Naisia, palaneet jalkapohjat, joiden takia käveleminen sattuu. Hymyä hymyä hymyä ja kauneimmat sanat mitä mulle on koskaan sanottu. Luen niitä uudestaan ja uudestaan kunnes kyyneleet ovat kastelleet poskeni. Ei se haittaa vaikka itken poskeni, paidan hihani ja tyynyliinani aallokoille, sillä mikään ei pääty huonosti.
Istun yksin rannalla ja tassuttelen pitkin rantaviivaa. Haluaisin huutaa maailmalle sanoja ja pyytää, että hartaimmat toiveeni toteutuvat - vaikka yksi kerrallaan. Haluaisin sinut istumaan viereeni tähän penkille jossa maali rapisee palasina pois.  Kuiskuteltaisiin unelmat toteen ja paha pois maailmasta. Niin ei silti käy, mutta yksikään olento ei voi estää mua unelmoimasta - olenhan saanut itselleni kuiskuteltua Täydellisten Naisten viimeisen tuotantokauden, mahan täydeltä naurua ja auringon paistetta.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Kasvoni hymyssä, sinun ansiostasi.




Kasvoilta on pudonnut kestohymy, kun Oona ja Aleksi kysyy miksi näytän itkeneeltä - "mulla meni roska silmään ja hinkkasin niitä." Ei niiden tarvitse tietää oikeaa syytä, sillä minäkään en ole siitä varma. Nukun yöt huonosti, mutta en välitä siitä. Pää tuntuu raskaalta ja ajatukset matelevat eteenpäin. Koulun alkuun 38 päivää ja innostus alkaa muuttua peloksi mahanpohjassa. Entä jos jään yksin, entä jos en pärjää, entä jos lukio ei olekkaan mun juttu... Epäilen liikaa ja musta tuntuu pahalta. Yritän olla reipas ja miettiä positiivisesti, sillä kaikki menee lopulta hyvin - eikö niin?
Pyöritän puhelimessa toistolla Sallaa, joka laulaa, puhuu ja hymyilee - suosikki video suosikki tytöltä. Onnenkyyneleet nousee silmiini ja musta tuntuu pitkästä aikaa, etten ole täysin arvoton. Alkaa tuntua siltä, että kaikki menee varmasti lopulta hyvin - varmasti varmasti varmasti.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Tahtomatta tahtoi elämältä enemmän.

Tahdon elämältä niin paljon, että se tuntuu mahdottomalta - mutta ei se ole sitä. Tahdon auringon paistetta, valvottuja öitä, pitkiä halauksia ja aikaisia aamuja. Tahdon juosta sateessa, nauraa mahani kipeäksi, kiljua ulkona ja lukea hyvää kirjaa. Tahdon pitkiä automatkoja, herkkuruokia, kyyneleitä ja hyvää musiikkia. Tahdon rakastua, makoilla vieretysten, huutaa ikävästä ja kävellä yhdessä pitkiä kävelyitä. Tahdon punaisen tukan, Täydellisten Naisten kahdeksannen tuotantokauden ja juosta metsässä. Tahdon laulaa sydämeni pohjasta, nukahtaa keskelle lattiaa ja katsoa elokuvia koko päivän. Tahdon hymyillä koko ajan, tajuta kuka olen ja tietää miksi tulen. Tahdon olla ikuisesti parhaita ystäviä Lempin kanssa, tatuointeja ja jonkun kenen kanssa vaihtaa vanhempina sormuksia. Joten jos joku kysyy minulta tahdonko, niin kyllä - tahdon tahdon tahdon.