Kolme pussia ilmaisia keksejä ja hän reppuselässäni.

On lauantai, 20.7.2013.

Mun mahaan sattuu liikaa ja päässä huimaa. Oksettaakin ja nolaan itseni junassa. Päästyäni perille lähden kävelemään pitkin Porin katua ja mun sydän hakkaa rinnasta läpi. Keskellä katua seisoo hahmo jota olen tullut näkemään. Hän ei katso minua kohti, enkä voi olla varma onko hän etsimäni ihminen. En vaivaudu huutamaan hänen nimeään vaan päätän tuurilla juosta hänen luokseen ja kietoa käteni hänen ympärillensä. Hän kiljaisee ja kietoo kätensä minun ympärilleni, silloin olen varma, että hän oli oikea ihminen - hän oli Salla. 

Kävelemme ympäri Poria jutellen mistä mieleen sattuu. Hän ottaa puhelimellani koko ajan kuvia ja minä vain nauran vieressä. Ostetaan jäätelöt ja syödään ne lämpimällä penkillä, jonka lähettyvillä olevalla miehellä on nälkälakko. Etsimme piilopaikkaa jossa voisimme tanssia ilman ihmisiä jotka ihmettelevät. Kiipeämme Isokarhun ylimpään kerrokseen ja löydämme tiemme parkkihallin katolle. Istumme auringon lämmittämällä invapaikalla ja tanssimme ympäri omaa piilopaikkaamme. Lopulta päätämme lähteä ja lähtiessä huomaamme kyltin "Asiaton oleskelu parkkihallissa on kielletty." - meidän pitäisi varmasti lukea kylttejä tarkemmin. Jännitys joka pelkästään olin ollut, oli poissa ja sen tilalla oli onnea onnea onnea. Istutaan Isokarhun sisällä olevan ravintolan edessä olevilla sohvilla ja jutellaan, katsotaan kuvia ja hupsutellaan. Kysyn mitä kello on ja hän vastaa sen olevan seitsemäntoista yli viisi. Silmäni suurenevat ja pomppaan ruskeilta sohvilta ylös. Tämä menee kiinni viideltä, vastaan ja katsellessani ympärilleni huomaan ihmisten puuttuvan. Kävelemme pysähtyneet liukuportaat alas ja katselemme uloskäyntiä. Menemme sellaisen luokse ja huomaamme sen olevan lukossa - onneksi oven vieressä on hätäuloskäynti josta pääsemme nauraen ulos. Haemme yhden entisen lisäksi kaksi pussia ilmaisia keksejä, jolloin laukussani sellaisia pusseja rapisee kolme. Kävelemme rautatieasemalle ja istumme sen portailla. Puhumme kaikkeudesta ja elämästä, kun takanamme kaksi poikaa temppuilevat rullalaudoillaan. Nostan hänet reppuselkääni, jossa hän kiljuu ja väittää olevansa painava - minusta hän tuntuu keijukaiselta. Hänen vanhempansa ajavat rautatieaseman eteen ja minunkin on aika astella junaan. Meidän pitää tavata uudestaan, kuiskaan halatessani häntä viimeisen kerran. Niin pitää, hän vastaa ja lähtee juoksemaan autoon jossa odottaa hänen perheensä. Minä katson ovilta hänen peräänsä hymyillen. Kävellessäni kohti junaa laitan nopeasti viestin, jossa kerron jo ikävöiväni häntä. Istun junaan ja alan selailla kahtasataaneljääkymmentä seitsemää kuvaa, jotka ovat puhelimessani. Hymyilen koko kasvoillani ja mietin kuinka onnekas minä oikeasti olen.