Aika itkeä ja aika nauraa, aika valittaa ja aika tanssia.

Absurdia, hämmentävää ja samalla niin tuttua ja turvallista. Mä en tiedä miksi, mutta just nyt tuntu hyvältä hetkeltä palata. Ehkä vaan tän tekstin kanssa tai sitten uudelleen ja uudelleen. Kenenkään ei tarvitse tietää, ei mun eikä kenenkään muun.
Nyt mä kuitenkin kirjoitan.
Ihan hullua, että 4 vuotta sitten, 15 vuotiaana mä kirjoitin tänne ensimmäistä kertaa. Se oli tammikuun viimeinen päivä ja mä muistan kuinka kävellessäni koulusta ysiluokkalaisena kotiin, mä pyörittelin ja makustelin mitä mä kirjoittaisin ensimmäiseksi postaukseksi tähän blogiin, koska halusin vanhan jälkeen uuden alun. 
Mä en olisi koskaan silloin uskonut, että mun elämä olisi tällaista kuin se nyt on. Että mulla olisi tällaisia ihmisiä mun vieressä, että olisi käynyt erilaisia tapahtumia, jotka lopulta johti siihen, että mä istun sängyllä, flunssassa, Frozenlakanoissa ja kuuntelen Ed Sheeranin uusinta kappaletta, joka ilmestyi tänään. 
Puoli vuotta kulunut siitä, kun mä viimeksi kirjoitin, mitä kaikkea on tapahtunut, mitä kuuluu ja kenelle kuuluu?

Mä aloitan siitä isoimmasta muutoksesta, jolla oli ja on eniten vaikutusta kaikkeen. Elokuun lopussa ihmissuhde, johon mä luotin enemmän kuin elämään, loppui. Yllättäen, yllätyksenä ja yhtäkkiä. Satoi vettä, myrskysi ja me ei enää oltu me.
Se ei ollut huono suhde, mä en ollut huono, sä et ollut huono. Jokaisella tarinalla on vaan loppu.
Kuitenkin, kaksikymmentäkuusi ja puoli kiitosta sinulle kaikesta mitä me koettiin yhdessä ja siitä, että olit sinä ja siinä - sinä kyllä tiedät mitä merkitset mulle.

Vaikka mä menetin jonkun, niin universumille tuhat ja kaksi kiitosta siitä, millainen ihminen sen seurauksena tuli elämään. Mä tutustuin ihmiseen, jonka kanssa me tanssitaan breakdanceä mun makuuhuoneen lattialla, lasketaan pulkalla aatonaattona laskettelurinteellä, soitetaan itkien toisillemme ja rakennetaan pilvilinnoja silloin, kun arki on liian kovaa.
Mä oon muutenkin niin kiitollinen hänelle, hänelle ja hänelle. Kiitollinen jokaisesta naurukohtauksesta ja vakavammasta keskustelusta. Kiitollinen ystävyydestä ja siitä, kuinka hyviä ihmisiä mun ympärillä on. 

Turku ei tunnu kodilta, ei sen ehkä tarvitsekaan tuntua. Tuntuu kuin asiat ois alkanut nyt vasta selviämään. Selviämään mitä mä haluan elämälläni tehdä, missä ja miksi.
Toisaalta ei Turku oo kurjempi paikka löytää vastauksia tai etsiä niitä. Mä pidän tätä seikkailuna ja seikkailuissa ei aina tarvitse olla kotia tai järkeä.

Mä oon kuitenkin ihan hyvä just näin. Hyvä, vaikka oon joidenkin mielestä vähän lyhyt ja hyvä vaikka en osaakaan puhua ruotsia. Oon hyvä uskaltamaan ja hyvä olemaan ystävä. Oon hyvä juomaan lasillisen viiniä nopeasti ja tosi hyvä Aliaksessa - voittamaton oikeastaan.
19 vuotta mä oon ollut mä. En oo ollut ketään muuta, eikä mun tarvitsekaan olla. Mä saan nauraa vähän liian kovaa ja puhua liian nopeasti. Mä saan laulaa suihkussa ABBAA ja tanssia alusvaatteet päällä kun kokkaan. Mä saan laittaa hiukset kiinni jos ne on liian takulla ja mä saan tehdä mitä haluan. 

Mä oon kirjoittanut paljon runoja, lukenut ihan liian vähän kirjoja, toivonut sydämeni ristissä jokaisella kellonajalla ja tähdenlennolla. Mä oon ajanut tosi liukkailla teillä, puhunut maratoonipuheluita puhelimessa, katsonut tähän mennessä tulleet Game Of Thrones jaksot ja käynyt Nikke Ankaran keikkabussissa. Mä oon tanssinut pöydällä, kaatunut pyörällä, oppinut viittomakieltä, jaksanut nostaa penkistä pelkän tangon, tehnyt päätöksiä ja suunnitelmia, jotta ne toteutuisi. Mä en tiedä haluanko lapsia, mutta oon listannut kivoja nimiä ja itkenyt aika paljon. Vastapainoksi mä oon nauranut saamatta henkeä, alkanut tykätä kaurapuurosta ja riisistä. Oon haaveillut muodonmuutoksista hiuksille, valvonut öitä, nukkunut päiviä ja alkanut pitää tästä vuodesta päiväkirjaa. Mä oon suunnitellut kesää, nukkunut ystävien vieressä ja seikkaillut. Mä oon nähnyt kahdesti peuran, ajanut kerran ojaan ja käynyt muutaman kerran elokuvissa. Mä oon istunut tunteja autossa, kun ollaan ajettu ilman päämäärää ja kiirettä. Mä oon ollut katsomassa futsalpeliä, ollut elämäni kolmatta kertaa paljussa ja mennyt ekaa kertaa elämässäni pesemättä hampaita nukkumaan. 

Ja mun elämäni suurin unelma olisi se, että jokainen vuosi olisi edellistä parempi. Edellistä lempeämpi, edellistä upeampi, edellistä uskomattomampi ja edellistä enemmän. 

Elokuu

Painan kaasun pohjaan moottoritiellä ja lauletaan taas kovempaa kuin viimeksi. Kävellä uusia katuja, istua julkisessa ensimmäistä kertaa ja todeta, että makuuhuoneen saa laitettua lukkoon. Lastata Ikeassa kärry täyteen asioita ja katsoa kun taivas on maalattu punaiseksi. Tilata englanniksi ja juoda jotain niin hyvää, kun kaupunki alkaa sammua. Rakastua pieniin asioihin ja antaa tulevaisuudelle vara-avain - tee ihan mitä tahdot.

Sä sytytät mut jälleen liekkeihin ja puhelimen pienessä valossa katsot mua suoraan silmiin, ihanniinkuin siinä laulussa sanottiin. Siinä laulussa, jota me kuunneltiin hiljaa ettei hetki olisi voinut särkyä. 

On elokuu. Pokémonjahti, sataa vettä ja elämästä saa otteen. Hänen keltainen sadetakkinsa ja kaikuvalla käytävällä tunteista puhuminen kolmen jälkeen yöllä. Välimatkan kiroaminen ja hetkeen tarttuminen. Joku sanoo kaiken järjestyvän ja niinhän se on. 

On elokuu. Mulla on teidät, mulla on sinut ja mulla on maailma. 

Huolista huolimatta huoleton.

Saatan ehkä rakastaa ja suudella sua milloin tahansa. Kutittaa kunnes rukoilet mua lopettamaan ja laulaa auton etupenkillä sydämeni pohjasta laulun päälle jonka kuulen vasta ensimmäistä kertaa. Olla niin onnellinen että onnellinen ei riitä. Mä tajusin että sanon asioiden olevan mulle okei, mutta oikeesti ne ei oo? Kunnes mä nyt päätin, että ne on okei. Kaikki on okei.

Mun uus maksimekko heiluu jaloissa ja sun paidassa on Putin, jolle sä juotat teetä lusikalla.

Me ollaan yhtä. Mulla on ollut sua sittenkin ikävä.

Kantaa nyt kahvinkeitintä, paahdinta ja sauvasekoitinta kassalle sekä maata niin leveässä sängyssä, että siihen mahtuisi koko maailma tai ainakin sä ja mä, mutta me ollaankin koko maailma.

Tuijottaa auringonlaskua silmät siristellen ja uskoa siihen, että kaikki on oolrait.

Peläten pyöriä lakanoissa ja tahtoa viereen sinut ehkä viimeisiä kertoja hetkeen. On silti okei olla sä ja olla mä. Okei olla me ja tahtoa nukkua toisessa kiinni kuumasta säästä huolimatta.

Olla sä ja olla mä, olla me jo kohta puoli vuotta.

Mun on oltava rehellinen ja sanottava että mä oon rakastunut. Miksi kukaan ei muistuttanut miltä kirjoittaminen tuntuu. Mä oon vastuussa ja vallassa, eikä kukaan voi ees yrittää kahlita tai pakottaa mulle mitään leimaa. Mä oon niin hyvä.

Olla nyt kaikista huolista huolimatta huoleton.

Sinä olet kaikki.

Lauantaina, festariteltan alla on kaikki. Samoin kun me maataan Oravaisten hiekkarannalla maanantaina, niin mulla on kaikki. Kun yö vaihtuu aamuun ja mä kävelen takkuisessa tukassa, silmät loistaen ja kasvot hymyyn hyytyen, niin mulla on kaikki. On oranssi taivas, kuten melkein aina aamuyöllä. Melkein lasketaan vain Kruunupyyssä, sinä sanoisit ja minä nauraisin. Jalat kipeinä Pokémonjahdissa, mulla on kaikki. Keskusteluissa takapihan terassilla on paljon asioita, jotka voisi sensuroida, mutta niitä ei tarvitse, sillä meillä on kaikki. 
Ja silti, sinä olet eniten kaikki ja kaikkeus, kun vedät mua lähemmäksi unissasi ja olet vaan juuri sellainen kuin olet. Sinä olet kaikkeni. 

Kuulumisia

Hei ja hyvää huomenta, hyvää joulua, hyvää uutta vuotta, hyvää pääsiäistä ja hyvää juhannusta. Hyvää heinäkuuta ja hyvää elämää.
Viime kerrasta on puoli ikuisuutta ellei enemmänkin. Jos tarkkoja ollaan niin siitä on 305 päivää, 10 kuukautta ja yksi päivä. Niin hurjasti aikaa ja melkein puolet siitä ajasta mä olen halunnut kirjoittaa, koskaan sitä kuitenkaan saamatta aikaan. Nyt mä kuitenkin olen tässä. Valmiina kertomaan kuulumisia isolla pienellä kädellä. 

Mistä mä aloittaisin?

Mä oon kahdeksantoista vuotias nyt. En enää kauneimmillani kuten seitsemäntoista vuotiaana, mutta onnellisimmillani kylläkin. Mun elämässä on kaikki juuri hyvin ja on niin hyvä olla minä. 
Mä oon saanut uusia ystäviä, joiden kanssa elämästä ja muustakin humaltuneena oon ollut niin onnellinen, että kaikki on ollut todella hyvää. 
Mä kirjoitin itseni ylioppilaaksi ja tanssin valkoinen lakki päässäni Teflon Brothersin tahtiin neljäntenä päivänä kesäkuuta. Mä myös pidin puheen ääni väristen ja olin onnellinen sekä surullinen lopusta. Lukio oli kokemus, jota mä en vaihtaisi mihinkään. Kamulu ikuisesti.
Helmikuussa mä koin jotain sellaista mitä mä en ollut ikinä ennen kokenut. Mä koin hänet, sinut, minun omani. Ja mä oon rakastunut isolla ärrällä ja koko sydämellä, ikuisuuteen asti.
Vietin myös maailman parhaimman juhannuksen vanhoilla kulmilla, maailman parhaan ystävän kanssa, jonka kanssa me ollaan oltu me jo kymmenen vuotta. 
Eilen mä sain tiedon siitä, että syksyllä Turku pitää musta huolen ja musta tulee viittomakielentulkki isona - ainakin hetkeksi. Mulla on kuitenkin koko elämä edessä ja aikaa olla mikä tahansa. 
Nyt mä ainakin oon onnellinen, niin kovin onnellinen. Oon ylioppilas, syksyllä opiskelija, rakastunut ja sinun. Pyörin onnellisena kuin karusellissa eikä tää näytä pysähtyvän koskaan. 

mieletöntä

mieletöntä kadottaa itsensä tuntien keskusteluihin, kalajoen hiekkaan, kaupassa laulamiseen, eteisen lattialla itkemiseen, vanhalla lastauslaiturilla istumiseen, vähäiseen koulunkäyntiin, huutonauruun teekupin luona ja roadtrippiin lähimpään mäkkäriin 40 kilometrin päähän maanantai-iltana. käsittämätöntä löytää itsensä juoksemasta torstai-iltana kello kymmeneltä jonkun luokse vaikka pitäisi lukea ja kirjoittaa, mutta niin ihminen menee sen edelle - ihminen menee kaiken edelle. jos joku sanoo tarvitsevansa, niin silloin pitää olla juuri siinä, tarvittavan lähellä. on ihmeellistä eksyä omassa sängyssä viideltä aamuyöllä kun ei enää väsytä. huomata olevansa oikein päin elämässä ja tarttua viimeisiin kesäpäiviin kaikella mitä irti saa. ja vaikka nyt on jo syksy niin olen maalannut hiukseni tummemmaksi ja tanssinut lehtien tavalla. nähnyt upeita auringonlaskuja ja opetellut käyttämään sanoja mieletön uskomaton käsittämätön ihmeellinen. sitä elämä on. mielettömän uskomattoman käsittämättömän ihmeellistä. sellainen sinä olet.

äiti katso mua.

äiti älä pelkää. en mä lennä korkealla. en lennä ollenkaan. seison ikkunalla ja kysyn mikä on oikeaa. mikä kestää. nämä laudat mun alla narisee ja anna anteeksi jos mä putoan. en mä tahallani niin tekisi. oon kiinni elämässä. äiti katso mun jalkoja. ne on kilometrin pitkät ja niillä on kävelty tuhat sellaista. minä pidän niistä. ne on juossut ja tärissyt ja kaaduttu haavoille mutta silti ne toimii. ja katso äiti mua kun mä tanssin auringonsäteiden lailla ja elän. kuuntele kun mä pelaan korteilla pimeässä huoneessa ja kääriydyn peittoburritoksi. kuuntele kun mä kuiskin liian kovalla äänellä asioita maailman parhaimmalle ystävälle. katso kun mä syön paljon mansikoita, katson netflixiä ja nukun päiväunia. katso kun mä kiipeän Kaustisen katolle katsomaan taivasta sellaisen ystävän kanssa joka on elänyt vain neljä päivää mua enemmän. katso mua kun mä rullaan pikkusiskon kanssa yöhön ja istun tien vieressä nurmella kun maailma on vain meidän. katso kun mä juoksen jalkani kipeäksi ja kuuntele kun kerron mitä tein kesätöissä. katso kun mä oon 10 tuntia töissä ja teen uusia toveruuksia. katso kun mä tanssin lastenteltan lavalla kuin viimeistä päivää vaikka sellainen se olikin. äiti katso mua.