Musta on aika nastaa, kun sade maailman kastaa.

 Tämä oli persein päivä, mutta nyt mulla on yllättävän hyvä olo, kun sade hakkaa kattoa yhä kovempaa. Mun kalenteri täyttyy syntymäpäivistä ja kaukaisista suunnitelmista. Ja minä haaveilen sinun silmistäsi, prinsessoista, lämpimistä halauksista, että jaksaisin ottaa enemmän kuvia, suklaalevystä, myrskyistä, maailmanrauhasta, pitkistä hiuksista, talvesta ja siitä päivästä, että kelpaan - voi pojat, sitä päivää minä varsinkin odotan.

Mä leikin sanoilla ja itken lisää mustekyyneliä.

Yksi, kaksi yötä jäljellä ja sitten alkaa koulu - lukion toinen vuosi. Niin erilainen kuin viime vuosi.

Vuosi sitten mä kirjoitin postauksen, jonka sanoista ja rivien väleistä saattoi lukea mun pelkoni. Pelon yksinjäämisestä, pelon erilaisuudesta ja yksinkertaisesti pelon pärjäämisestä.

Mutta arvaa mitä maailma? Mä pärjäsin ja tulen pärjäämään. 

Kyllä mua pelotti, jännitti, inhotti, oksetti, itketti aina välillä, mutta sitä se elämä on. Mä olen vuodessa kirjoittanut uuden luvun, jonka sivuilla mä leikin sanoilla ja annan kyynelten virrata, sillä mun elämässä ei säästellä mitään.

Ja arvaa mitä muuta?

Mä en ole yksin vaan oon kirjoittanut tarinaani päähenkilöitä, joita voidaan kutsua myös parhaiksi ystäviksi. Mä kelpasinkin jonkun ystäväksi. Mä sain käsiä joihin tarttua, jos pelottaa.

Ja vielä yksi juttu.

 Minä rakastan aikaisia aamuja, jolloin on aikaa.