Nyt on ollut jo 20 päivää uusi vuosi ja minä olen varma, että tästäkin tulee hyvä. Olen ollut jo kuukauden ja yksi päivää 17 vuotias, sekin on maistunut ihan kivalta.
Silti mä olen rakennettu ahdistuksesta ja stressistä, joka ottaa vaan mukavamman asennon mun päässä. Nauraa siellä aina välillä, mutta useimmiten mä saan sen olemaan hiljaan. Mun ei tarvitse kuunnella sellaista, jos mä en halua. Stressi ja tekemättömät tehtävät istuu mun hartioilla. Mä ruokin niitä olemalla liian laiska ja epäonnistumalla mun suunnitelmissa. Hammasta purren mä kuuntelen korvissa kirkuvaa naurua ja niiden kuiskauksia tehtävistä joita pitäisi suorittaa, muistutusta elämästä jota pitäisi saada elettyä. Muistutusta suorittamisesta ja siitä, kuinka koko elämä on suorittamista.
Onneksi minulla on ne hetket kun istumme kynttilän valossa lattialla. Kun me kuivaamme yhden kyyneleet ja piristämme häntä, kun elämä kohtelee huonosti. Joskus elämä tekee sitä. Aiheuttaa liikaa pahaa. Me makaamme sängyllä ja potkaisemme seinästä vauhtia. Rojahdamme lattialle nauraen. Ei me olla vielä aikuisia, eikä tulla pitkään aikaan olemaankaan vielä. Ei meidän tarvitse olla.
Täällä on lunta ja talvi. Se tekee minut onnelliseksi. Minä rakastan pakkasta ja sitä ilmaa, kun on lähes mahdoton hengittää. Puita, jotka lumi on pukenut valkoiseen ja niitä maailman pimeimpiä iltoja, jolloin tähdet juuri ja juuri näkyvät.
Täällä on muutenkin hyvä olla. Tanssin omassa huoneessani prinsessamekossani, kuuntelen musiikkia joka nostattaa muistoja minusta ja maailman parhaasta ystävästä ala-asteella. Me olemme pian olleet ystäviä kymmenen vuotta - toivottavasti vielä monta monta monta kymmentä vuotta lisää.
Herään aamulla liian väsyneenä ja kylmissäni, mutta kaikki on sen arvoista. Elämä on sen arvoista.
