Mä oon levoton tuhkimo jolla on pöytä täynnä ystäviä.

Hyvää yötä ja huomenta maailma, tammikuusta tähän päivään. Minä olen onnesta kolmio ja ikävästä itkuinen. Minä en sano mitä minulle kuuluu sillä minulle kuuluu koko maailma. Wanhat, musikaali ja koulun päättyminen. Missä minun elämäni on ja mistä minä oikeastaan pidän kiinni. 
Wanhat. Maailman paras tanssipari, jonka kanssa ei ollut kiusallista. Kauneimmat tytöt ja taivaalta sataa miehiä. Minä olin onnellinen, jalkani askelista kipeät ja hissireissailua.
Aino Aino Aino ja me kävellään yhdessä autiotaloon. Askelta askeleen perään ja vaara sekoittaa oikea vasempaan. Mihin suuntaan minä pyörin etten törmää ja kuinka tämä tehtiinkään. Miten pysytään stillissä jos naurattaa liikaa ja saako lavalla itkeä, jos yleisö laulaa seisoen mukana loppupotpurissa? Mirja kulta mä kerron sulle, tää show on yhtä helvettii. Eihän se sitä ollut, vaan maailman kivoimpia asioita.
Minun kultaseni on yksi vuotias ja maailman rakkain karvakorva, vaikka se onkin samalla maailman kummallisin.
Istun autossa ikkunat auki ja huulipuna on värjännyt huuleni, jotka hymyilevät kesää ja onnea. Minulla on ikävä asioita, jotka istuvat samassa huoneessa ja korkokenkäni uppovat mutaan, mutta minä en välitä. Me puhalletaan saippuakuplia, syödään nelistään litra jäätelöä, puhutaan puhutaan puhutaan ja tahdon pitää teidät samassa hetkessä kanssani.Teihin olen hullusti rakastunut.
Minä olen kysymyksiä ja halauksia. Salaisuuksia ja täysi kuu kesäisenä yönä. Mikään ei ole huonosti, mutta ei oikeastaan hyvinkään. Kaikki vaan on. On, ilman mitään vikaa ja silti kaikkialla on vikaa. Nukun päiväunia ja odotan. Yksinäisiä öitä, jolloin kaikki on mahdollista ja sitä, kun saan alkaa jännittää syksyn kirjoituksia. Uppoutua matikkaan, jonka kanssa suhteemme on vihaa sekä rakkautta. Sukeltaa historiaan, jota ainoastaan rakastan. 
Onneksi on aikaa, monta josta pitää kiinni ja mahdollisuus olla just sellainen mitä haluan.
Elämä on helppoo silloin kun on joku, josta pitää kii.

Mä ruokin epäonnistumisen pelkoa.

Mun viime vuosi oli taas sellainen jota voisi kutsua maailman parhaaksi, ainakin tähänastisen elämäni paras. Voisin kirjoittaa siitä tuhansia tarinoita. Kertoa huonoja vitsejä, tarinoita ja kokemuksia, jotka on muuttanut maailmaa taas parempaan ja pahempaan suuntaa.
Nyt on ollut jo 20 päivää uusi vuosi ja minä olen varma, että tästäkin tulee hyvä. Olen ollut jo kuukauden ja yksi päivää 17 vuotias, sekin on maistunut ihan kivalta.
Silti mä olen rakennettu ahdistuksesta ja stressistä, joka ottaa vaan mukavamman asennon mun päässä. Nauraa siellä aina välillä, mutta useimmiten mä saan sen olemaan hiljaan. Mun ei tarvitse kuunnella sellaista, jos mä en halua. Stressi ja tekemättömät tehtävät istuu mun hartioilla. Mä ruokin niitä olemalla liian laiska ja epäonnistumalla mun suunnitelmissa. Hammasta purren mä kuuntelen korvissa kirkuvaa naurua ja niiden kuiskauksia tehtävistä joita pitäisi suorittaa, muistutusta elämästä jota pitäisi saada elettyä. Muistutusta suorittamisesta ja siitä, kuinka koko elämä on suorittamista.
Onneksi minulla on ne hetket kun istumme kynttilän valossa lattialla. Kun me kuivaamme yhden kyyneleet ja piristämme häntä, kun elämä kohtelee huonosti. Joskus elämä tekee sitä. Aiheuttaa liikaa pahaa. Me makaamme sängyllä ja potkaisemme seinästä vauhtia. Rojahdamme lattialle nauraen. Ei me olla vielä aikuisia, eikä tulla pitkään aikaan olemaankaan vielä. Ei meidän tarvitse olla.
Täällä on lunta ja talvi. Se tekee minut onnelliseksi. Minä rakastan pakkasta ja sitä ilmaa, kun on lähes mahdoton hengittää. Puita, jotka lumi on pukenut valkoiseen ja niitä maailman pimeimpiä iltoja, jolloin tähdet juuri ja juuri näkyvät. 
Täällä on muutenkin hyvä olla. Tanssin omassa huoneessani prinsessamekossani, kuuntelen musiikkia joka nostattaa muistoja minusta ja maailman parhaasta ystävästä ala-asteella. Me olemme pian olleet ystäviä kymmenen vuotta - toivottavasti vielä monta monta monta kymmentä vuotta lisää. 
Herään aamulla liian väsyneenä ja kylmissäni, mutta kaikki on sen arvoista. Elämä on sen arvoista.

Minä rakastan sanoja.

Olen tanssinut ja pitänyt siitä. Olen pyörinyt hameessa ja maalannut huuleni punaiseksi. Sinä olet saanut minut nauramaan ja pitämään sinusta yhä enemmän ja enemmän. Elämäni ensimmäinen ooppera ja mikään ei ollut vikana. Olen käynyt lenkillä ja puhunut sydämeni tyhjäksi. Olen puhunut onnesta ja siitä miltä se tuntuu. Miltä tuntuu hymyillä aamusta iltaan. Olen kertonut miltä tuntuu, kun elämä on hyvää.

Minä kirjoitan elämäni ilmaan ja annan tuulen vaihtaa sanajärjestystä jos se haluaa, sillä olen valmis kaikkeen. Muutama päivä joululomaan ja se on ainoa asia, joka saa minut hieman surulliseksi. En vain tahdo, sillä loma tarkoittaa yksinäisyyttä. Loma tarkoittaa, että tämä vuosi on loppumassa. Loma tarkoittaa syntymäpäivää. Minä vanhenen yhden vuoden, enkä taaskaan ole saanut mitänä aikaiseksi. En ole muuttanut elämää, en omaani enkä kenenkään muun. En tiedä mitä minä teen elämälläni.

Minä tykkään kirjoittaa ja muodostaa lauseita. Oikeastaan minä rakastan sitä. Minä rakastan sanoja. Minä haluaisin osata kirjoittaa. Kirjoittaa sellaisia tekstejä jotka muuttaisivat maailman yksi sana kerrallaan - ehkä jonain päivänä.

Minä olen onnellinen.

 Ehkä mä joku päivä kykenen muuhunkin kuin yhden kuvan postaukseen. Mä olen onnellinen. Enemmän kuin onnellinen. Mä olen rakastunut elämään ja tässä ei ole mitään vikaa. Mä haalin muistoja ja ajatuksia, mutta vain hyviä sellaisia. Ei tässä elämässä ole aikaa murehtia. Eilen oli joulukonsertti ja tutor kehui mun eläytymistä kuorossa sekä kutsui mua kauniiksi - ehkä eilen mä olinkin sitä. Ehkä välillä mä olen kaunis. Ehkä. Mun kasvoille on noussut hymy, joka ei huoju edes kovimmassa tuulessa. Mua laulattaa jokainen päivä ja mun ajatukset on pilvissä. Joku sanoi, että ihastuminen tultuu tältä ja ehkä mä olen ihastunut. Ehkä. Minä rakastan halauksia ja tähtitaivasta, sekä pimeitä aamuja. Uusi jakso vie multa voimat, tiedän sen nyt jo, mutta sekään ei haittaa. Mikään ei haittaa. Sinä tanssit minun mielessäni ja minä pidän siitä. Minä haluan elää, rakastaa ja olla rakastettu. Viime postauksessa halusin voida hyvin aina. Nyt mä voin. Voin paremmin kuin hyvin ja kukaan ei voi ymmärtää miksi minä hymyilen joka hetkessä. Tämä on vuoden viimeinen kuukausi, tämän vuoden viimeinen luku on alkanut. Kirjoitetaan tarinalle hyvä loppu. 

Voin hyvin.

Joskus pitää heittäytyä. Antaa mennä ja elää täysillä. Nauttia niistä hetkistä. Jäädä kotiin nukkumaan kun ei huvita tehdä mitään muuta. Lähteä juoksemaan vaikka ei edes huvittaisi. Syödä mitä huvittaa ja miettimättä mitä se aiheuttaa. Rakastua sydämensä pohjasta vaan rakastumisen halusta. Lukea kokeeseen viikkoa aikaisemmin, vaikka muut vetää sen läskiksi.  Laulaa metsässä ja tanssia. Itkeä huonoina päivinä. Olla rohkea, vaikka oikeasti pelottaa. Kiivetä korkealla vaikka alastulo ei välttämättä onnistu. Nähdä sellaisia unia joiden toteutuminen olisi unelmaa. Antaa sateen kastella. Olla onnellinen ilman mitään syytä.

Maailmankaikkeus on pyörinyt ja pyörinyt ja pyörinyt - mä olen pyörinyt sen mukana. Hoen voivani hyvin, vaikka se ei ole aina totta. Ehkä mä haluan voida aina hyvin ja siksi hoen. Luoda vaikutelman, että mulla on aina kaikki hyvin. Yrittää aina olla hymyä, sillä onnellisuus on surullisuutta parempaa. Jos mä tarpeeksi kauan huijaan itseäni voimaan aina hyvin niin, ehkä joskus voin aina hyvin? Ehkä.

Niillä on kasvot, joilla tanssii miljoonia ilmeitä.

Mä inhoan katsoa kauniita ihmisiä. Niillä on semmoinen hymy joka loistaa ja kasvot, joilla tanssii miljoonia ilmeitä. Mä inhoan valokuvien ottamista. En osaa olla niissä normaalisti, enkä ikinä näyttää kivalta. Mä inhoan itseäni. Inhoan sitä tapaa jolla hymyilen. Inhoan mun nenää, suuta ja koko kasvoja. Inhoan mun suvussa kulkevaa kaksoisleukaa. Inhoan mun aina jumissa olevia hartioita. Inhoan mun löllöjä käsivarsia. Inhoan mun rintoja, jotka on tuntuu välillä aivan liian pieniltä. Inhoan mun vatsaa ja sitä kuinka se on aivan liian iso. Inhoan mun alavartaloa; jalkoja jotka voisivat olla miljoona kertaa hoikemmat ja takapuolta, joka ei näytä siltä kuin sen pitäisi. Inhoan mun hiuksia, jotka on ohentuneet syystä ja toisesta. Inhoan mun vartaloa, sillä ei se oo semmoinen millainen se olis mun unelmissani. Ei mun vartalo oo semmoinen kuin sen pitäisi olla. Eikä mun kasvot oo niin kauniit kuin haluaisin niiden olevan. Enkä mä oo niin hyvä kirjoittamaan, laulamaan tai olemaan ystävä kuin haluaisin olla. En oo rohkea ja en osaa piirtää. Mä pelkään korkeita paikkoja, mulla on huono käsiala ja rakkautta kaipaava sydän - vaikka en oo rakastettava. En oo oikeastaan mitään mitä haluaisin olla enkä varmasti tuu olemaan mitään miksi haluaisin tulla.
Silti, mulla on perhe, ystäviä ja unelmia. Opiskelen unelmieni lukiossa ja osaan tehdä purkkapallon. En oo jäänyt mistään paitsi ja oon saanut kokea niin paljon asioita, vaikka en olekkaan maailman kaunein tai edes laiha. En osaa laulaa, mutta silti mulla on ystäviä. En oo kaunis, mutta silti saan monta halausta koulussa. En omista virheetöntä ihoa tai suoria hampaita, mutta mulla on silti maailman paras äiti, joka on tehnyt niin paljon mun vuoksi. 
Vaikka mussa on puutteita niin oon silti elänyt.

Ruma elämä.

Elämä on maailman kaunein asia. Maailma on maailman kaunein asia. Minun haparoivat askeleeni ja elämiseen ihastunut pääni. On niin kylmä ja sade kastelee maata hitaasti. Minulla on kenties kaikki hyvin. Osaan jo melkein lukujärjestykseni ulkoa ja meidän koulun ikkunat varmasti vuotavat, sillä istuessani eilen uuden puolen naulakoilla tärisin kylmästä. Nauroin myös siinä hetkessä niin paljon. Minulla on hyviä ystäviä.
Toisaalta olen välillä myös surullinen. Minä olen yksinäinen ja välillä haluaisin vain, että saisin monta monta monta halausta. Haluaisin jonkun saavan minut nauramaan. Haluaisin koskettaa sinua ja varmistaa oletko todellinen. 
Haluaisin jonkun koskettavan minua ja varmistavan minun olevan todellinen. Todella tässä hetkessä, todella nauramassa, todella kävelemässä. 
Elämä on välillä niin rumaa. Minä olen ruma, minun blogini on ruma, minun koko elämäni on rumaa. On niin rumaa herätä aamulla, on niin rumaa syödä, rumaa kirjoittaa, rumaa huutaa, rumaa hymyillä, rumaa rumaa rumaa. Maailmankaikkeus on niin ruma, että ihan yököttää. Minua oksettaa koko elämä ja kuinka rumaa se saattaa olla. Kuinka rumaa on rakastua tai olla ystäviä. Kuinka rumaa on nauraa tai tanssia. Se kaikki on niin rumaa, että en ole koskaan rumempaa nähnyt. Ruma elämä.
Minä olen elossa edelleen. Päivä toisensa jälkeen, sillä on rumaakin rumempaa luovuttaa.