Niillä on kasvot, joilla tanssii miljoonia ilmeitä.

Mä inhoan katsoa kauniita ihmisiä. Niillä on semmoinen hymy joka loistaa ja kasvot, joilla tanssii miljoonia ilmeitä. Mä inhoan valokuvien ottamista. En osaa olla niissä normaalisti, enkä ikinä näyttää kivalta. Mä inhoan itseäni. Inhoan sitä tapaa jolla hymyilen. Inhoan mun nenää, suuta ja koko kasvoja. Inhoan mun suvussa kulkevaa kaksoisleukaa. Inhoan mun aina jumissa olevia hartioita. Inhoan mun löllöjä käsivarsia. Inhoan mun rintoja, jotka on tuntuu välillä aivan liian pieniltä. Inhoan mun vatsaa ja sitä kuinka se on aivan liian iso. Inhoan mun alavartaloa; jalkoja jotka voisivat olla miljoona kertaa hoikemmat ja takapuolta, joka ei näytä siltä kuin sen pitäisi. Inhoan mun hiuksia, jotka on ohentuneet syystä ja toisesta. Inhoan mun vartaloa, sillä ei se oo semmoinen millainen se olis mun unelmissani. Ei mun vartalo oo semmoinen kuin sen pitäisi olla. Eikä mun kasvot oo niin kauniit kuin haluaisin niiden olevan. Enkä mä oo niin hyvä kirjoittamaan, laulamaan tai olemaan ystävä kuin haluaisin olla. En oo rohkea ja en osaa piirtää. Mä pelkään korkeita paikkoja, mulla on huono käsiala ja rakkautta kaipaava sydän - vaikka en oo rakastettava. En oo oikeastaan mitään mitä haluaisin olla enkä varmasti tuu olemaan mitään miksi haluaisin tulla.
Silti, mulla on perhe, ystäviä ja unelmia. Opiskelen unelmieni lukiossa ja osaan tehdä purkkapallon. En oo jäänyt mistään paitsi ja oon saanut kokea niin paljon asioita, vaikka en olekkaan maailman kaunein tai edes laiha. En osaa laulaa, mutta silti mulla on ystäviä. En oo kaunis, mutta silti saan monta halausta koulussa. En omista virheetöntä ihoa tai suoria hampaita, mutta mulla on silti maailman paras äiti, joka on tehnyt niin paljon mun vuoksi. 
Vaikka mussa on puutteita niin oon silti elänyt.