Kuulumisia

Hei ja hyvää huomenta, hyvää joulua, hyvää uutta vuotta, hyvää pääsiäistä ja hyvää juhannusta. Hyvää heinäkuuta ja hyvää elämää.
Viime kerrasta on puoli ikuisuutta ellei enemmänkin. Jos tarkkoja ollaan niin siitä on 305 päivää, 10 kuukautta ja yksi päivä. Niin hurjasti aikaa ja melkein puolet siitä ajasta mä olen halunnut kirjoittaa, koskaan sitä kuitenkaan saamatta aikaan. Nyt mä kuitenkin olen tässä. Valmiina kertomaan kuulumisia isolla pienellä kädellä. 

Mistä mä aloittaisin?

Mä oon kahdeksantoista vuotias nyt. En enää kauneimmillani kuten seitsemäntoista vuotiaana, mutta onnellisimmillani kylläkin. Mun elämässä on kaikki juuri hyvin ja on niin hyvä olla minä. 
Mä oon saanut uusia ystäviä, joiden kanssa elämästä ja muustakin humaltuneena oon ollut niin onnellinen, että kaikki on ollut todella hyvää. 
Mä kirjoitin itseni ylioppilaaksi ja tanssin valkoinen lakki päässäni Teflon Brothersin tahtiin neljäntenä päivänä kesäkuuta. Mä myös pidin puheen ääni väristen ja olin onnellinen sekä surullinen lopusta. Lukio oli kokemus, jota mä en vaihtaisi mihinkään. Kamulu ikuisesti.
Helmikuussa mä koin jotain sellaista mitä mä en ollut ikinä ennen kokenut. Mä koin hänet, sinut, minun omani. Ja mä oon rakastunut isolla ärrällä ja koko sydämellä, ikuisuuteen asti.
Vietin myös maailman parhaimman juhannuksen vanhoilla kulmilla, maailman parhaan ystävän kanssa, jonka kanssa me ollaan oltu me jo kymmenen vuotta. 
Eilen mä sain tiedon siitä, että syksyllä Turku pitää musta huolen ja musta tulee viittomakielentulkki isona - ainakin hetkeksi. Mulla on kuitenkin koko elämä edessä ja aikaa olla mikä tahansa. 
Nyt mä ainakin oon onnellinen, niin kovin onnellinen. Oon ylioppilas, syksyllä opiskelija, rakastunut ja sinun. Pyörin onnellisena kuin karusellissa eikä tää näytä pysähtyvän koskaan.